Hitaan ja tuskallisen kuoleman pelko.

Yksinjäämisen pelko.

Epäonnistumisen pelko.

Ahdistaa.

Elämä on yhtä pelkoa.

Jokainen eletty päivä on askeleen lähempänä kuolemaa.

Väsyttää vaan. En kyllä muista koska viimeksi olisin voinut mennä nukkumaan silloin, kun nukuttaa ja herätä ilman herätyskelloa.

Tänään oli pakko jatkaa unia ja ajattelin, etten pysty enää nukahtamaan, kun oli niin valoisaa, mutta nukahdin tunnin sijasta kahdeksi tunniksi. Heräsin siihen kun posti kolahti luukusta. En tiedä kauanko olisin vielä nukkunut, sillä herätessä oli edelleen väsynyt olo. Taidan olla tosissaan unen tarpeessa.

En tiedä, että johtuuko tämä kaikki väsymys nyt siitä, että jo vuosia olen nukkunut liian vähäisiä yöunia ja silti pärjännyt hyvin, vai johtuuko tämä edelleen keväästä vai olenko tulossa sairaaksi.

Nyt olen ollut pari päivää stressaamatta ja panikoimatta. Silti mörkö tuntuu istuvan olkapäällä.

Näin viime yönä unta, että olin kotitaloni vintillä. Se vintti on ollut minulle pienestä asti pelottava paikka ja se on sitä vieläkin vaikka olen aikuinen. Vintin perälle vie kapea, hämärä käytävä, joka perällä laajenee avarammaks0ja samalla pimeämmäksi alueeksi. Kapeaa käytävää pystyy kävelemään vain seinustaa pitkin, sillä katto on viistokatto parruineen ja se loivenee niin, ettei toisella seinustalla pystynyt kulkemaan suorassa. Lisäksi käytävällä kävellessä on varottava lyömästä päätään parruihin, kävelipä missä kohtaa tahansa. Pelottavin ei suinkaan ollut se kapea käytävä, vaan sen käytävän päässä ollut avara tila. Pelottavinta siinä on aina ollut se, että joku on piilossa siellä avaran tilan tavaroiden ja vaatteiden takana ja hyökkää sieltä kimppuun. Ainoa pakoreitti on se kapea käytävä. Olen muutaman kerran saanut siellä vintillä ahdistusreaktion, jonka vuoksi sieltä on pitänyt päästä pois mahdollisimman nopeasti ja silloin se käytävä on liian kapea. Törmäilin jatkuvasti seiniin, kun en paniikissa osannut kävellä rauhallisesti, vaan ryntäilin, törmäilin seiniin ja löin pääni parruihin.

Unessa vintin seiniä oli purettu niin, että rakenteet olivat säilyneet, mutta ehjän seinän sijaan siinä näkyi villaa, sahapurua, sanomalehtiä ja raakalautaa. Minun piti hakea jotain vintinperältä.Minua pelotti, mutta lähdin etenemään pimeähköä käytävää hiippaillen. Pääsin avaran tilan kohdalle ja silloin sieltä tavaroiden seasta tuli esiin valkoinen lammas. Lammas oli pieni ja nälkiintynyt.  Se livahti ohitseni karkuun. Lammas oli jäänyt vintille vahingossa, sillä unessa mummollani oli ollut sisällä lemmikkinä lampaita.  Mummon muuttaessa pois asunnostaan kukaan ei ollut käynyt vintillä, joten tästä lampaasta ei kukaan ollut tietoinen.

Tuon tapahtuessa olin unohtanut pelkoni. Olin pystynyt hahmottamaan vintin seinät ja avaran tilan syvyyden. Se tila ei ollutkaan kovin suuri.  Seinät olivat käsin kosketeltavissa. Olin aina kuvitellut sen tilan suuremmaksi ja syvemmäksi.

Joskus luin eräästä unikirjasta, että talo unessa vastaa vertauskuvaa omasta itsestä ja vintti on hengellistä tietoisuutta. Onkohan tämän unen tarkoitus ollut se tuo vintti vastaa tämän hetkistä henkistä tilaani ->kuljin pelossa. Unessa kävelin pitkin käytävää, vaikka minua pelotti -> kirjottamalla blogia annan pelolle sanat ja joudun kohtaamaan pelkoni ja tunteeni kirjoittamalla niistä. Mietin, että onko unen tarkoitus ollut sanoa, että vaikka asiat näyttävät kuinka pelottavilta tahansa, kannattaa aina tarkistaa mittasuhteet. Kaikki ei aina ole niin pahaa, kuin miltä se näyttää. Pahimmalta pelolta voi katkaista siivet. 

Jään miettimään tätä untani ja sen tarkoitusta.

Aina vaan löytyy uusia oireita. Viime yönäkin löytyi uusia oireita. Mieleni mörkö pääsi oikein herkuttelemaan sillä ajatuksella, että uusi oireeni onkin se pääasiallinen syöpä, joka on vuosien saatossa saanut kerätä voimia ja tekee nyt sisuskaluissani valloitustaan ja leviää niin, ettei minua kohta enää tunnista ihmiseksi vaan olen yksi iso syöpäkasvain.

Sitä ei vaan voi olla miettimättä asioita: sairastumista, elämää ja kuolemaa. Syntyy helpottavia ja voimaa antavia ajatuksia, mutta hyökyaalloon lailla pintaan pyrkii myös kauhu ja pelko. Silloin tekisi mieli paeta.

On hyvin ristiriitaista, että samaan aikaan sitä pelkää elämän rajallisuutta ja kuolemaa, mutta kun tarpeeksi sitä pelkää, ei voi välttyä mietttimästä, että mikä olisi nopein ja kivuttomin tapa lähteä täällä itse siinä vaiheessa jos ja kun kaikesta tulee liian raskasta. En ole tekemässä mitään itselleni, sillä elämänhaluni on tällä hetkellä voimakkaampi kuin pakenemisen tarve.

Olen aikoinaan käynyt näiden pelkojeni takia psykologilla / psykiatrilla ja syönyt masennuslääkkeitäkin. Ei ne minua auttaneet kuin hetkellisesti. Minun pitäisi itse löytää ne työkalut, joilla voisin käsitellä ajatuksiani ja tunteitani. Pitäisi löytää elämänviisauksia ja ohjenuoria, joihin voisin aina tukeutua. Sitähän noilla käynneilläkin yritettiin, mutta minusta alkoi tuntumaan turhalta käynnit, joissa vain yritettiin kartoittaa mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle tai ne jatkuvat "Mikä sun mielestä voisi tässä auttaa" -kysymykset. Ne saivat minut vain raivostumaan ja ahdistumaan entistä enemmän. Kun niitä vastauksia ei ole. Joka kerta vastaus oli vain " En tiedä" tai "En osaa sanoa". 

Joskus aikoinaan toivoin saavani puolisokseni tai lähipiiriini tukihenkilöksi lääkärin tai sellaisen terveysalan ammattilaisen, joka voisi oikeasti kertoa, voinko odottaa oireideni kanssa vai pitääkö lääkäriin mennä mahdollisimman pian. Sen henkilön pitäisi olla sellainen, joka ei tuomitsisi ja leimaisi minua hulluksi tai naureskelisi selän takana neurootikoksi (vaikka sellainen olenkin).  Sellaisen henkilön, joka osaisi kertoa onko oire oikeasti vakava vai ohimenevä ilmiö, sillä itse en enää kykene tunnistamaan vähäpätöisiä oireita vakavista. Tällainen henkilö joko rauhoittaisi ja neuvoisi seuraamaan tilannetta hetken tai antaisi siunauksensa ajan varaamiseksi lääkärille.

Viime kirjoituksessa mainitsin, etten uskalla mennä lääkäriin, sillä pelkään että minusta löytyisi oikeasti joku vakava ja pitkälle edennyt sairaus sekä sen vuoksi, että pelkään olevani terveyskeskuksessa jo kategorisoitu rasitteeksi. Nykyään ajanvaraukseen soittaminen on minulle vaikeaa, sillä luulen, että siellä näkyy koko pitkä sairaushistoriani. Siellä ohjelmassa on varmasti joku toiminto, jossa sotun syöttäessä ruudulle ponnahtaa Pop-Up -ikkuna, mikä varoittaa ajanvaraajaa "HuuHaa Innasesta".Joka ikinen syvä huokaus, kyllästynyt ilme ja äänensävy menee piikkinä suoraan sieluun, vaikka en tiedä onko se merkki vain työntekijän huonosta päivästä vai merkki siitä, että minut on tunnistettu.  Nämä ihmiset eivät voi ymmärtää miten suuren kynnyksen joudun ylittämään, että saan edes sen ajan varattua ja tultua varaamalleni käynnille. Se ei ole helppoa, vaikka niin voisi luulla.  Heillä ei ole mitään käsitystä siitä levottomasta pyörimisestä puhelin kädessä ennen kuin saan näppäiltyä numeron, niistä itkuista mitä itken ennen kuin saan painettua vihreää luuria, siitä käsien tärinästä mikä alkaa heti kun kuulen ensimmäisen valintaäänen ja koko vartaloa ravisuttavasta vapinasta puhelun päättymisen jälkeen. Jos minulla olisi tukihenkilö, joka tietäisi milloin lääkärissäkäynti on paikallaan, en ehkä jännittäisi näitä tilanteita niin paljon. Kun tietäisin, että tämä käynti ei ole turha eikä lääkärillä olisi enää oikeutta murahtaa minulle, että olen tullut turhaan.


Olen aikoinaan juossut lääkärissä erilaisten oireiden vuoksi. Pahimmat kaudet taisivat olla vuosina 2001-2007. Kävin lääkärissä usein eri oireiden vuoksi. Koko tuo kausi ei ollut yhtä lääkärissä juoksemista, mutta tiheimmät käynnit kohdistuvat tuolle ajanjaksolle ja jakautuvat kahdelle paikkakunnalle.  Lääkärissäkäynnit loppuivat, kun kolmella kerralla sain märän rätin naamalle. Kahdella kerralla kaksi eri lääkäriä kivahti, ettei pitkäkestoinen kurkkukipu tai jalkasärky ole syitä tulla vastaanotolle. Yhdellä kerralla menin vastaanotolle päänsärkyjen, näköhäiriön, huimauksen ja vapinan vuoksi. Lääkäri nauroi päin naamaa. Oireet ovat aina olleet minulle todellisia. Ne ovat aiheuttaneet huolta, paniikkia ja ahdistusta .  Kuitenkin noiden kolmen kerran jälkeen minulla paloi pinna ja totesin, että nyt riitti. Perikunta saisi sitten hautakiveen kirjoittaa ne viimeiset sanat: "Mitäs minä sanoin. Se oli vakavaa." 

Onpa joskus käynyt niinkin, että olen jäänyt seuraaman tilannetta ja saanut pyyhkeitä siitäkin, kun en ole aiemmin käynyt asian vuoksi lääkärissä ja lääkäri ystävällisesti tokaisi, että jos tämä nyt on jotain vakavaa, niin näillä on tapana levitä nopeasti. Koita tässä nyt sitten itse tietää, että koska lääkärissä käynti on kohdallani oikeutettu ja koska ei.

Tilanne tällä hetkellä on se, että olen jäänyt yksin oireideni kanssa.  Muista hypokondrikoista poiketen en tarkkaile ja tutki itseäni, vaan päinvastoin yritän vältellä sitä mahdollisimman paljon. En katso peiliin, etten huomaisi muutoksia, en tarkkaile miltä kehossa milloinkin tuntuu, en etsi itsestäni sairauden merkkejä. Ne oireet vain tulee, halusin tai en. Yleisimmät oireeni  ovatkin erilaisia lyhyt- ja pitkäkestoisia kiputiloja eri paikoissa, vapinaa ja patteja. Jopa rintojen tutkiminen tuottaa minulle suunnatonta tuskaa.  Joka kerta pelkään, että sormien alla muljahtaa jotain. Rintojen tutkiminen on minulle painajainen. Sitä pitäisi tehdä, mutta en vaan voi ja silloin kun sen teen, voin fyysisesti pahoin.

Elämä on tällä hetkellä yhtä sairastumisen ja kuoleman odottamista.

Tää on just niin tätä. 

Tällä hetkellä pelkään, että minulla on aivoissa verisuonen pullistuma tai kasvain. Pitkälle edennyt aivosyöpä. Hoidot tehottomia, leikkaus vaarallinen. Elinaikaa päiviä, viikkoja tai kuukausia. Yritä elää elämäsi loppuun asti.


En halua mennä lääkäriin. Olen tämän takia käynyt jos kerran, mutta silloin sain vain neuvon käydä hierojalla tai fysioterapiassa. Lääkäriin meneminen on ajatuksena ahdistava ja pelottava kahdestakin syystä: A.) koska minua ahdistaa ajatus, että minua pidetään vain luulotautisena, joka käyttää lääkärinpalveluja turhaan tai B) koska minulta löydettäisiin vakava sairaus. Saattohoitoon vaan suoraan, lasku tulee perässä.

En tiedä mitä tekisin. Olo on kuin nurkaan ahdistetulla eläimellä. Pakokauhu. Tuntuu, että näistä asioista ja tunteista kirjoittaminenkin repii haavoja auki. Pelkojen, ajatuksien ja tunteiden myöntäminen on pelottavaa ja ahdistavaa.

Minä en halua lähteä tästä maailmasta vielä. Haluan lähteä vasta sitten, kun olen vanha ja tiedän, että lapset pärjää maailmalla, miehellä ei ole mitään hätää ja kun voin katsoa elämää taaksepäin ja todeta eläneeni niin pitkän ja hyvän elämän, että voisin kokemuksien kanssa siirtyä rajan taakse. Ei sen aika ole vielä, kun avioliitto on tuore, opiskelut päättymässä, työelämä kutsuu ja lapset on pieniä. Ei vielä. En uskalla elää enkä uskalla kohdata väistämätöntä eli kuolemaa.

Haluan kuitenkin löytää jostain sen vahvuuden ja rauhan, että jos jotain tapahtuu ja elämä päättyy "ennen aikojaan", niin haluan lähteä rauhallisin mielin. Tietäen, että oma perhe pärjää, ettei ole mitään hätää, vaan kaikki tulee järjestymään ja elämä jatkuu. Tuskallisinta on ajatella pienen lapsen hätää, jomman kumman vanhemman kuollessa.. Tiedän, ettei kuolemalta voi välttyä vaan se on jossain vaiheessa edessä jokaisella, mutta en uskalla mennä lääkäriin, sillä pelkään että tutkimuksissa paljastuu jotain ja elinajalle on asetettu selkeät rajat.

Nyt tätä kirjoittaessani huomaan ristiriidan: toisaalta haluan mennä lääkäriin, mutta vain mikäli saisin kuulla ettei se ole mitään vakavaa ja kaikki tulee järjestymään. Minua kuitenkin estää menemästä sairauden ja kuoleman pelko, sillä siinä vaiheessa kun täältä lähden niin toivoisin voivani lähteä joko kuten edellä mainitsin, eli vanhana ja hyvän elämän eläneenä tai  nopeasti ja terveenä, tietämättä mistään vakavista sairauksista. Silloin ei ehtisi murehtia sitä, että miten perheen käy tai odottaa lähtöä toisessa kädessä kalenteri ja toisesa kello.

Tätä minä olen pitkään pelännyt. Juuri tätä päivää ja hetkeä. Luulin päässeeni peloistani irti, mutta erehdyin.
Masennus, ahdistuneisuushäiriö ja pelot tulivat taas. Tänään upposin taas syviin vesiin.

Vakavien sairauksien mahdollisuus itsellä, puolisolla ja lapsella pelottaa. Tulevaisuus näyttää synkältä ja pelottavalta.  Miten selviäisin jos puoliso sairastuisi vakavasti? Miten selviäsin jos puoliso kuolisi? Mistä löytää vahvuus ja taikasanat, joilla lohduttaisin puolisoa ja lasta mikäli itse sairastuisin ja tietäisin kuolevani? Miten pärjäisin ilman puolisoni tukea? Miten minä voisinkaan pärjätä?

Tänään olen heikko. Epätoivoinen. Kauhuissani. Peloissani.  Itsetunto on nollassa.

Olen syvimmissä ajatuksissani todennut ymmärtäväni heitä, jotka päätyvät itsemurhaan. Tämä ahdistuksen taakka on valtava. Minulla ei ole ketään kenelle avautua. Olen yrittänyt puhua puolisolleni, mutta hän ei osaa kuunnella tai pysty keskustelemaan näin vakavista asioista ahdistumatta itse. Ystävä, jolle voisin näistä asioista puhua asuu nykyään kaukana sekä fyysisesti että henkisesti. Elämä on tuonut välimme kuilun, enkä enää varmaan osaisi puhua näin vakavista asioista hänen kanssaan. Omille vanhemmille näistä asioista puhuminen tuntuu vieraalta.

Olen aiemmin jutellut näistä asioista psykologien kanssa. Silloin tuntui, ettei niistä käynneistä ollut mitään apua. Olen kerran kokeillut mielialalääkettä enkä halua sitä enää. Niillä hoidetaan vain oiretta, turrutetaan tunteet puuroksi, mutta ne eivät paranna. Se parannus pitää löytyä jostain muualta.

Ehkä siksi halusin luoda tämän blogin. Haluan kirjoittaa näistä asioista, vaikka niistä kirjoittaminen tekee kipeää ja tuntuu ruokkivan pelkoja. Ehkä näistä kirjoituksista olisi joskus hyötyä itsellekin ja löytyisi se tie parannukseen. Toivon, että edes joku löytää tämän blogin ja pystyn tätä kautta keskustelemaan näistä asioista. Mietin yhtenä vaihtoehtona päiväkirjan kirjoittamista käsin, mutta siitä puuttuisi se tärkeä vuorovaikutus. Kukaan ei kuulisi, kukaan ei vastaisi.