Aina vaan löytyy uusia oireita. Viime yönäkin löytyi uusia oireita. Mieleni mörkö pääsi oikein herkuttelemaan sillä ajatuksella, että uusi oireeni onkin se pääasiallinen syöpä, joka on vuosien saatossa saanut kerätä voimia ja tekee nyt sisuskaluissani valloitustaan ja leviää niin, ettei minua kohta enää tunnista ihmiseksi vaan olen yksi iso syöpäkasvain.

Sitä ei vaan voi olla miettimättä asioita: sairastumista, elämää ja kuolemaa. Syntyy helpottavia ja voimaa antavia ajatuksia, mutta hyökyaalloon lailla pintaan pyrkii myös kauhu ja pelko. Silloin tekisi mieli paeta.

On hyvin ristiriitaista, että samaan aikaan sitä pelkää elämän rajallisuutta ja kuolemaa, mutta kun tarpeeksi sitä pelkää, ei voi välttyä mietttimästä, että mikä olisi nopein ja kivuttomin tapa lähteä täällä itse siinä vaiheessa jos ja kun kaikesta tulee liian raskasta. En ole tekemässä mitään itselleni, sillä elämänhaluni on tällä hetkellä voimakkaampi kuin pakenemisen tarve.

Olen aikoinaan käynyt näiden pelkojeni takia psykologilla / psykiatrilla ja syönyt masennuslääkkeitäkin. Ei ne minua auttaneet kuin hetkellisesti. Minun pitäisi itse löytää ne työkalut, joilla voisin käsitellä ajatuksiani ja tunteitani. Pitäisi löytää elämänviisauksia ja ohjenuoria, joihin voisin aina tukeutua. Sitähän noilla käynneilläkin yritettiin, mutta minusta alkoi tuntumaan turhalta käynnit, joissa vain yritettiin kartoittaa mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle tai ne jatkuvat "Mikä sun mielestä voisi tässä auttaa" -kysymykset. Ne saivat minut vain raivostumaan ja ahdistumaan entistä enemmän. Kun niitä vastauksia ei ole. Joka kerta vastaus oli vain " En tiedä" tai "En osaa sanoa". 

Joskus aikoinaan toivoin saavani puolisokseni tai lähipiiriini tukihenkilöksi lääkärin tai sellaisen terveysalan ammattilaisen, joka voisi oikeasti kertoa, voinko odottaa oireideni kanssa vai pitääkö lääkäriin mennä mahdollisimman pian. Sen henkilön pitäisi olla sellainen, joka ei tuomitsisi ja leimaisi minua hulluksi tai naureskelisi selän takana neurootikoksi (vaikka sellainen olenkin).  Sellaisen henkilön, joka osaisi kertoa onko oire oikeasti vakava vai ohimenevä ilmiö, sillä itse en enää kykene tunnistamaan vähäpätöisiä oireita vakavista. Tällainen henkilö joko rauhoittaisi ja neuvoisi seuraamaan tilannetta hetken tai antaisi siunauksensa ajan varaamiseksi lääkärille.

Viime kirjoituksessa mainitsin, etten uskalla mennä lääkäriin, sillä pelkään että minusta löytyisi oikeasti joku vakava ja pitkälle edennyt sairaus sekä sen vuoksi, että pelkään olevani terveyskeskuksessa jo kategorisoitu rasitteeksi. Nykyään ajanvaraukseen soittaminen on minulle vaikeaa, sillä luulen, että siellä näkyy koko pitkä sairaushistoriani. Siellä ohjelmassa on varmasti joku toiminto, jossa sotun syöttäessä ruudulle ponnahtaa Pop-Up -ikkuna, mikä varoittaa ajanvaraajaa "HuuHaa Innasesta".Joka ikinen syvä huokaus, kyllästynyt ilme ja äänensävy menee piikkinä suoraan sieluun, vaikka en tiedä onko se merkki vain työntekijän huonosta päivästä vai merkki siitä, että minut on tunnistettu.  Nämä ihmiset eivät voi ymmärtää miten suuren kynnyksen joudun ylittämään, että saan edes sen ajan varattua ja tultua varaamalleni käynnille. Se ei ole helppoa, vaikka niin voisi luulla.  Heillä ei ole mitään käsitystä siitä levottomasta pyörimisestä puhelin kädessä ennen kuin saan näppäiltyä numeron, niistä itkuista mitä itken ennen kuin saan painettua vihreää luuria, siitä käsien tärinästä mikä alkaa heti kun kuulen ensimmäisen valintaäänen ja koko vartaloa ravisuttavasta vapinasta puhelun päättymisen jälkeen. Jos minulla olisi tukihenkilö, joka tietäisi milloin lääkärissäkäynti on paikallaan, en ehkä jännittäisi näitä tilanteita niin paljon. Kun tietäisin, että tämä käynti ei ole turha eikä lääkärillä olisi enää oikeutta murahtaa minulle, että olen tullut turhaan.


Olen aikoinaan juossut lääkärissä erilaisten oireiden vuoksi. Pahimmat kaudet taisivat olla vuosina 2001-2007. Kävin lääkärissä usein eri oireiden vuoksi. Koko tuo kausi ei ollut yhtä lääkärissä juoksemista, mutta tiheimmät käynnit kohdistuvat tuolle ajanjaksolle ja jakautuvat kahdelle paikkakunnalle.  Lääkärissäkäynnit loppuivat, kun kolmella kerralla sain märän rätin naamalle. Kahdella kerralla kaksi eri lääkäriä kivahti, ettei pitkäkestoinen kurkkukipu tai jalkasärky ole syitä tulla vastaanotolle. Yhdellä kerralla menin vastaanotolle päänsärkyjen, näköhäiriön, huimauksen ja vapinan vuoksi. Lääkäri nauroi päin naamaa. Oireet ovat aina olleet minulle todellisia. Ne ovat aiheuttaneet huolta, paniikkia ja ahdistusta .  Kuitenkin noiden kolmen kerran jälkeen minulla paloi pinna ja totesin, että nyt riitti. Perikunta saisi sitten hautakiveen kirjoittaa ne viimeiset sanat: "Mitäs minä sanoin. Se oli vakavaa." 

Onpa joskus käynyt niinkin, että olen jäänyt seuraaman tilannetta ja saanut pyyhkeitä siitäkin, kun en ole aiemmin käynyt asian vuoksi lääkärissä ja lääkäri ystävällisesti tokaisi, että jos tämä nyt on jotain vakavaa, niin näillä on tapana levitä nopeasti. Koita tässä nyt sitten itse tietää, että koska lääkärissä käynti on kohdallani oikeutettu ja koska ei.

Tilanne tällä hetkellä on se, että olen jäänyt yksin oireideni kanssa.  Muista hypokondrikoista poiketen en tarkkaile ja tutki itseäni, vaan päinvastoin yritän vältellä sitä mahdollisimman paljon. En katso peiliin, etten huomaisi muutoksia, en tarkkaile miltä kehossa milloinkin tuntuu, en etsi itsestäni sairauden merkkejä. Ne oireet vain tulee, halusin tai en. Yleisimmät oireeni  ovatkin erilaisia lyhyt- ja pitkäkestoisia kiputiloja eri paikoissa, vapinaa ja patteja. Jopa rintojen tutkiminen tuottaa minulle suunnatonta tuskaa.  Joka kerta pelkään, että sormien alla muljahtaa jotain. Rintojen tutkiminen on minulle painajainen. Sitä pitäisi tehdä, mutta en vaan voi ja silloin kun sen teen, voin fyysisesti pahoin.

Elämä on tällä hetkellä yhtä sairastumisen ja kuoleman odottamista.